perjantai 23. tammikuuta 2015

Kilparatsastajan identiteettikriisi

Alkusanat..
HUOM! Blogi on ollut tauolla lähes kaksi vuotta tätä kirjoittaessani(!) 

Se mistä kirjoitan nyt, kertoo myös miksi en ole ehtinyt kirjoittaa.
Tämä menee nyt aika syvälliseksi ja henkilökohtaiseksikin. Mutta menköön..
Tämän kirjoituksen pointtikin on vähän hukassa. Jää vain liuta avoimia kysymyksiä.
Jos niihin jollakin on vastauksia niin kertokaahan toki :)


Kun hevosista ja valmentautumisesta tuli elämäntapa


Lapsena aloitin ratsastusharrastuksen kuten lukemattomat muutkin, En tosin hetken mielijohteesta kavereiden perässä, vaan kinusin ratsastamaan jopa useamman vuoden ennenkuin sain luvan mennä tunneille. Ujo ja hiljainen, kiusattu tyttö oppi ensimmäisen kerran avaamaan suunsa ja sanomaan mielipiteensä, jopa eriävän, kun kyseessä oli hänelle tärkeä asia josta hänelle oli kerääntynyt paljon kokemusta sanojensa pohjaksi. En oikeastaan juuri haaveillut kilpaurasta, tieni vain jotenkin johti kisaradoille, maajoukkueeseen ja kansainväliseenkin menestykseen. Vaikken siitä ollut osannut haaveilla, nautin todellakin kisamaailmasta ja kaikesta siihen liittyvästä. Valmennuksista, kisamatkoista, itsensä tutkiskelusta ja kehittämisestä.

Kotona olin kovin yksin. Ei ollut ketään ratsastusseurana tai edes silmäparina katsomassa tai kommentoimassa. Vaivoin sain jonkun lahjottua joskus videoimaan. Valmennusleireillä oli kuin olisin tullut kotiin. Siellä kaikki ymmärsivät mistä puhun ja mitä elän ja hengitän. Siellä tapasin ystäviäni joita näin vain valmennuksissa tai kisoissa. Kotona ei kavereita oikein ollut.. Aika oli aina sen verran kortilla ettei sosiaaliseen elämään ollut juuri aikaa.

Elämää ei voi käsikirjoittaa


Kaikki ei mene aina kuten suunnittelee. Kun perheessä sattuu vakava loukkaantuminen, on mm. toimeentulo ja elämänarvot suunniteltava uudelleen. Koitin sinnitellä kisauralla samaan aikaan taloudellisten ja ajankäytöllisten paineiden alla. Kisaamisesta alkoi tulla stressin aihe. Koin syyllisyyttä treenaamiseen ja kisaamiseen "hukatusta" ajasta ja rahasta. Taistelin pitkään itseni kanssa. Toisaalta en halunnut jättää kisamaailmaa, toista perhettäni. Minulla oli huipputason kilpahevosia ja paikka maajoukkueessa. Tuntui järjettömältä hylätä ne kaikki. Toisaalta ymmärsin realiteetit. Piti keskittyä työntekoon ja elämän järjestämiseen. Lopulta luovutin kisaurani.

Hyvin pian kiire ja paine ajoivat siihen tilaneeseen että luovutin lähes kokonaan myös ihan koko ratsastamisen suhteen. Kansainvälisen tason kisahevoset lihoivat toimettomana laitumella. Sekös vasta stressiä kasvatti ja harmitti kun niitä katseli.. Välillä tuntui ettei haluaisi sitä vähääkään käydä tallilla kun tuli vain paha mieli kun ei ehtinyt ratsastaa ja puuhastella niin kuin haluaisi. Hevoset oli kuitenkin ruokittava ja siksi tallille mentävä. Se tuntui melkein itsensä kidutukselta.

Sain hieman vähennettyä hevosia ja annoin parhaan kilpahevoseni ylläpitoon jottei se rapistu ihan täysin. Edelleen hevosia pitäisi vähentää, mutta kilpahevosia ja varsoja on kovin haastava myydä.
Koitan nyt kovasti zempata itseäni että tulisi otettua itselleni sen verran aikaa että kävisin säännöllisesti ratsastamassa. Koen siitä edelleen syyllisyyttä, mutta koitan perustella itselleni sitä sekä fyysisin että psyykkisin syin. Haluaisin pitää yhden issikan ja yhden kouluhevosen. Nyt hevosia on kuitenkin vielä 9..

Onko elämää kisauran jälkeen? Entä jos mikään ei enää tunnu miltään?


Käyn kovaa itsetutkiskelua ja vääntöä itseni kanssa. Mikä minä olen ja mitä haluan? Hevoset ovat olleet aina elämäntapani ja henkireikä. Se on tehnyt minusta sellaisen mikä olen. Kisaaminen toi tavoitteita ja haasteita loputtomasti. Pettymyksineen ja suurine onnistumisen hetkineen. Puhumattakaan kisamaailman ystäväpiiristä, jollaista en ollut onnistunut "normaalielämästäni" löytämään.

Olenko itsekäs jos haluan kehittyä ja valmentautua? Voisivathan asiat olla vielä huonomminkin. Mikä ero on harrastuksella ja elämäntavalla?

Se on selvä etten ilman hevosia pysty elämään. Mutta millainen hevosharrastaja olen? Riittääkö minulle, tavoitteelliselle itseni kehittäjälle kotona puskailu? Pieni toivonkipinä on edelleen päästä vielä joskus kilpailemaan. Mutta millä tasolla? Missä lajissa? Pääsenkö joskus vielä tasolle jossa olin? Jos en, niin mitä sitten?
Haittaakse?



1 kommentti:

  1. Kiva blogi sulla ja ihania heppoja. Sait minusta uuden lukijan. Käyhän lukemassa minunkin blogiani, http://olipakerranhevonen.blogspot.fi/

    VastaaPoista